Kuten nimeni kertoo, edustan sekä Suomea että sen naisia. Siinä on minulle ollut ammattia ja identiteettiä kerrakseen 80 vuodeksi. Tietenkään en ole kuka tahansa nainen kuten ohikulkijani, vaan vasta kukkaan puhkeamassa oleva nuori neito, kaunehin kaikista, tulossa oleva, valmis morsiameksi, äitiys vielä toteutumattomana potentiaalina kapealla uumallani ja pienehköllä povellani. Totinen olen, vasta melkein tietoinen tulevaisuudestani suomalaisen miehen vaimona. Nykyisittäin olisin pitempi, pitkäsäärisempi isorintaisempi ja kutsuvammin hymyilevä Miss Suomi. Terveisiä vaan Akaalle vuosimallille 2008!

Suomi-neitojen joukossa edustan Johanna Valeniuksen poliittisten pilapiirrosten pohjalta analysoimaa klassista neitoa. En tarvitse enää kansallispukua tai karhunnahkaa, koska sivistyneet suomalaiset jo ymmärtävät neidon symboliikkaa, liki-alastomuuteni yhdistää minut ylevään kansalliseen pikemmin kuin tahraavaan poliittiseen maailmaan, olen suomalainen ja kuitenkin niin yleismaailmallinen. En kuitenkaan Nainen, se uhkaavasti seksuaalinen ja vaarallinen naikkonen, vaan Neito, neitonen, tyttö puhtoinen.

Valenius, Johanna (2004) Undressing the Maid. Gender, Sexuality and the Body in the Construction of the Finnish Nation. Helsinki: SKS, Bibliotheca Historica 85.

Neitoa jäi harmittamaan kauppiaalle irvailu, onhan kauppias sentään kivikavereista se, joka katsoo suoraan ja rohkeasti takaisin katsojaansa, eikä korosta muutenkaan jäyhää miehisyyttää. Niin, jopa pikkaisen kutsuvassa asennossakin seisoo, kieltäytymättä sen paremmin naisten kuin miesten katseiltakaan. Ei silti, muistaa täytyy että vaistäjä se aikanaan veronkantajan ja eränkävijänkin aikansa miesihanteiden kuvaksi loi. Siellä sisällä on paljon monimutkaisempi persoona, uskokaa pois. 

Iltakävelyllä Neito kävi moikkaamassa Tampereen naakkoja, suurta joukkoliikettä. Tällä kertaa he päivystivät Tampellan portin lähistöllä. Neito kadehtii naakkoja, noita iloisia veikkoja, jotka milloin mistäkin syystä ponnahtavat päivystyspaikaltaan ilmaan ja laskeutuvat jälleen minne mielivät. Ja kommentoivat maailman menoa, milloin päivittelevät yhteen ääneen "herranjestas, herranjestas eikö nyt mitään rotia löydy", milloin antautuvat kovaääniseen kinaan "sää mitään ymmärrä, kyllä mää tierän, mää oon nähny, mää sentään, eikö me voitas joskus, tehräänkö näin, no ei helekutti tehrä, tosta mitään tu, no tulee, no kai sitten, no ei kai sentään, mutta pitäs kuitenkin ottaa huomioon tasavertasuus, lopalisaatio, mikä lopalisaatio, no ainaskin tilaaja-tuottajamalli, semmoseen uskota". Loputtomiin.

Jähmeään ruumiinsa sidottu yksinäinen neitokin haluaisi joskus liittyä tällaiseen joukkoliikkeeseen.

Neito kokee itsensä hyvin naiselliseksi. Naiselliseksihan hänet on on tieten tahtoen luotu, suorastaan edustamaan Naista, vieläpä Suomalaista Naista. Neidon on vaikea astua nuorena määritellyn ruumiinsa ulkopuolelle, vaikka ikää ja ajatuksia on kertynyt vuosien varrella ja Hämeensiltaa tallovat tamperelaisnaiset  ovat monella tavalla muuttuneet. Mutta kun neito katsoo kavereitaan sillalla, hän jämähtää takaisin kiviseen ruumiiseensa ja on vähällä että hän ei ota vielä vähän naisellisempaa poseerausta. Tai sitten nykyaikaisempaa, sellaista seksikkääksi määrättyä poseerausta, jollaisia hän näkee tavan takaa sekä katumainoksissa että sillalle pysähtyvissä lihallisissa tytöissä ja naisissa.

Toisaalta neitoa - kuten monia ohikulkijoitakin - huvittavat sillan nuorukaisten eleet ja yksityiskohdat. Siinä ne rehentelevät edustamillaan elämänaloilla ja kuitenkin, hä hä, munasillaan. Kauppiaskin joka roikottaa oravannahkaa melkein kuin rottaa. Neidolta sen sijaan eivät häpykarvat näy.

Niinpä niin, niin ne katumainosten naisetkin yhä kuvataan. Melkein alasti, muttei sitten kuitenkaan. Ihan kuin aina pitäisi olla sen verran vaatetta, että katsoja voi sen kuvitella riisuvansa ja paljastavansa loputkin sulot. Tai toisaalta, pitävänsä kuitenkin yllä, etteivät liian yksityiskohdat ja ylimääräiset rasvakudokset ja ihon merkit erotu.

Mutta mitäpä neito muuta voi kuin vienosti pidellä helmaansa. Semmoiseksi kun rohkea taiteilija hänet aikanaan laittoi, helmaansa piteleväksi ja hiuksiaan hulmuttavaksi, vähän alta kulmain katsovaksi. Toisaalta, panee Neito joskus tytyväisenä merkille, hän saa sentään edelleen olla paitsi vahvan näköinen ja lihaksikas, myös suhteellisen lyhyenläntä ja reisistä leveä.

Sillä välin kun neito ei kirjoittanut blogiinsa, hän kävi muutamankin kerran nauttimassa Tampereen kuvista työväenteatterin Vuonna 85 -esityksessä. Ennen muuta tietysti siksi, että sai ihailla omaa kuvaansa, muodoiltaan pikkaisen pehmeämpää neitoa Tampereen aamussa.

Neito vallan heittäytyi 80-luvun nostalgiaan ja muisti hyvin ne Hämppiä talloneet nuoret, vähän nuoremmat ja nämä esityksen ikäiset join kuin täysi-iän saavuttaneet Lokomon pojat ja työväen tyttäret. Niin, huokaisee neito, silloin kaupungilla oli vielä selvä työläiskaupungin ilme. Sinne meni tehtaiden alasajon ja palvelujen, it-alan ja yliopiston kasvun jalkoihin.

Neitoa ei harmita, että työviksen esitys katsoo Tamperetta nuorten miesten silmin, sillä ihme kyllä, myöskään tytöt ja naiset eivät ole ihan yksioikoisia. Niinhän se on, että Juicen, Eppujen ja Popedan jutut nyt vaan olivat niin kovin jätkäjuttuja, eikä sitä silloin vielä niin selvästi huomannutkaan. Yllättävää olikin, että teatterin työryhmä oli löytänyt yllättäviä kytkyjä lauluista naisroolien elämään.

Ja se kohtaus Tampereen aamusta, kauniimpaa näyttämökuvaa ei teatterissa ole montaa kertaa nähty. Ehkä neito vielä kerran... kai se vielä menee? Kuuluu herättäneet neli-viisikymppisten sukupolven liikkeelle sankoin joukoin muualtakin kuin Tampereelta. Neito harmittelee vain, ettei päässyt siihen esitykseen, jonka kansoitti lähes kokonaan täsmäyleisö, Tapparan fanit ja entiset lokomolaiset.