Neito kokee itsensä hyvin naiselliseksi. Naiselliseksihan hänet on on tieten tahtoen luotu, suorastaan edustamaan Naista, vieläpä Suomalaista Naista. Neidon on vaikea astua nuorena määritellyn ruumiinsa ulkopuolelle, vaikka ikää ja ajatuksia on kertynyt vuosien varrella ja Hämeensiltaa tallovat tamperelaisnaiset  ovat monella tavalla muuttuneet. Mutta kun neito katsoo kavereitaan sillalla, hän jämähtää takaisin kiviseen ruumiiseensa ja on vähällä että hän ei ota vielä vähän naisellisempaa poseerausta. Tai sitten nykyaikaisempaa, sellaista seksikkääksi määrättyä poseerausta, jollaisia hän näkee tavan takaa sekä katumainoksissa että sillalle pysähtyvissä lihallisissa tytöissä ja naisissa.

Toisaalta neitoa - kuten monia ohikulkijoitakin - huvittavat sillan nuorukaisten eleet ja yksityiskohdat. Siinä ne rehentelevät edustamillaan elämänaloilla ja kuitenkin, hä hä, munasillaan. Kauppiaskin joka roikottaa oravannahkaa melkein kuin rottaa. Neidolta sen sijaan eivät häpykarvat näy.

Niinpä niin, niin ne katumainosten naisetkin yhä kuvataan. Melkein alasti, muttei sitten kuitenkaan. Ihan kuin aina pitäisi olla sen verran vaatetta, että katsoja voi sen kuvitella riisuvansa ja paljastavansa loputkin sulot. Tai toisaalta, pitävänsä kuitenkin yllä, etteivät liian yksityiskohdat ja ylimääräiset rasvakudokset ja ihon merkit erotu.

Mutta mitäpä neito muuta voi kuin vienosti pidellä helmaansa. Semmoiseksi kun rohkea taiteilija hänet aikanaan laittoi, helmaansa piteleväksi ja hiuksiaan hulmuttavaksi, vähän alta kulmain katsovaksi. Toisaalta, panee Neito joskus tytyväisenä merkille, hän saa sentään edelleen olla paitsi vahvan näköinen ja lihaksikas, myös suhteellisen lyhyenläntä ja reisistä leveä.